Tarina tatuoinnin takaa

Siitä on kulunut nyt kaksi viikkoa, kun astelin varmana ottamaan ensimmäistä tatuointiani. Nyt koen että siitä on tullut osa minua, en enää hätkähdä peilikuvaani, kun vasemmasta kädestä pilkottaa X. Nykyään jopa yllätyn siitä, että minulta kysellään tatuoinnista. Näin taas huomataan se, kuinka nopeasti asioihin totun.

Kysymyksiin olin varautunut ja sehän on aivan luonnollista, kyllä itsekin uteliaana ihmisenä kyselisin paljon toisen tatuoinnista. Erityisesti sen tarina ja merkitys toiselle kiinnostaa, vaikka kyllähän niitä otetaan myös muuten vain. Itse en näin tekisi, vaan haluan että sillä on merkitystä minulle. Vaikka tatuointeja saakin nykyään poistettua, ei se ole se minun pointtini, että hetken mielijohteesta otan jonkun, jota sitten kadun. Siksi tarina tatuoinnin takana tekee siitä ainakin minulle paljon pysyvämmän. Sellaisen, että voin perheen äitinäkin ylpeänä kävellä se ihollani.

Tatuointini takana oleva tarina ei ole pitkä, siihen ei kuulu mitään ihmeellistä valaistusta. Se ei liity tapahtumaan tai uskomukseen. Se ei liity siihen, että pitäisin itseäni täytenä kymppinä. Ja kyllä, sitä olen kuullut.

 Roomalainen numero X eli 10 viitaa minulla suoraan vuosilukuun. Sinä vuonna vaarini menehtyi yllättäen ja valehtelematta sekä liioittelematta voin sanoa, että se oli hirvein päivä, mikä koko elämässäni minulla oli ollut. Sitä ei voi edes kuvailla enkä lähdekään kuvailemaan. Pelkkä ajatus saa kyyneleitä silmääni ja aina taistelen niitä vastaan, kun hänestä kerron.

Tiesin jo silloin, että tatuoinnin ottaisin mutta minulla kesti pitkää valita juuri se oikea. Mietin pitkään haluanko ottaa nimenomaan hänen kuolin vuotensa numeron, enkä vaikka syntymävuotta. Sitä varmasti ovat läheisenikin miettineet, vanhemmiltakin reaktio oli kyselevä.

Se oli kuitenkin opettava hetki, muistutus siitä, että mikään ei ole ikuista. Ja se on se, mitä vaari minulle opetti. Hymyilemään ja elämään täysillä. Jo kliseeksi muodostunut sanonta, elä tämä päivä kuin päivä olisi viimeisesi, oli kuitenkin asia, jonka vaari minulle opetti. Sen minä haluan muistaa ja sen minä muistan katsoessani tuota. En toimi välttämättä niin, sillä ainahan siellä on takaraivossa se järjen ääni huutamassa, mutta kuitenkin.

Rehellisesti, olin jo unohtanut tämän osittain. Tämän hetkessä elämisen. Minulle jollain sanomattoman ihmeellisellä tavalla läheinen ihminen kuitenkin tässä asiassa muistutti vaariani niin paljon, että kun hän lähti toteuttamaan omaa haavettaan, otin minä itseäni niskasta kiinni. Niin kuin olen joillenkin varmasti sanonut, otan tatuoinnin silloin kun hetki on oikea. Ja nyt se hetki oli oikea.

"Minä lähden Norjaan, valaskalan vatsaan ja sitten teillä ei enää ole vaaria."